Kylläpäs nyt tuli keksittyä nokkela otsikko! Tosiasiassa ei. 29 on luku, joka kertoo, kuinka monen päivän päästä pääsen lähtemään Tanskasta. Tein laskurin seinälle reilu viikko sitten ja siitä olen sitten aina ruksaillut joka päivä numeroita. Kivasti näkee yhdellä vilkaisulla, kauanko pitää täällä vielä olla. Tämän viikon olenkin sitten erityisesti ollut ahdistunut siitä, kuinka vähän päiviä täällä oikeastaan enää tarviikaan olla, mutta silti tekemistä on vielä aivan älyttömästi! Eli siis se kirottu dokumentti. Ja lopputentti 6. joulukuuta. Koen vieläkin suureksi vääryydeksi sen, että minun pitää omana itsenäisyyspäivänäni olla tentissä! Eikö sen pitäisi olla laitonta?! No, eipä taida olla. Ainakaan näin ulkomailla.

Ja mikä onkaan mielestäni tanskalaisuuden uusavuttomuuden multihuipentuma? Kerron sen tekstin loppupuolella (kivasti pidän lukijoita tässä jännityksessä)!

Tässä tuli taas näköjään reilun parin viikon tauko, ennen kuin jaksoin kirjoittaa mitään. Tosiasiassa olen koko tämän viikon tapellut itseni kanssa siitä, että blogia pitäisi päivittää. Ei vaan ole ollut mitään intoa siihen, kuten ei mihinkään muuhunkaan. Sen jälkeen, kun äitini lähti täältä maanantaina, olen enimmäkseen ollut yksin kotona tekemättä mitään. Lähinnä ahdistunut ja katsellut Youtube-videoita. Ihmisiäkään ei ole ollut mahdollista oikein tavata, koska kaikki ovat enemmän tai vähemmän ulkomailla kuvaamassa omia dokumenttejaan. Kämppikseni on esimerkiksi nyt Intiassa ja hän palaa vasta ensi keskiviikkona. Eli olen ollut todellakin YKSIN. Oma ryhmäni palasi onneksi tänään Briteistä, joten nyt on vähän parempi mieliala. Mutta miten he päätyivätkään Iso-Britanniaan? Palataanpa taas siihen hetkeen, mihin viimeksi jäin.

Kirjoitin tosiaan edellisellä kerralla siitä, että olin ollut jo noin viikon silmätulehduksessa. Se alkoi itseasiassa aikalailla juuri silloin, kun Antti saapui tänne. Syytä en vieläkään tiedä. Sain kuitenkin seuraavana aamuna, eli 1. marraskuuta tiistaina, soitettua ajan lääkärilleni. Menin sinne luennon ja opettajan ryhmäohjauksen välisenä aikana. Kyse oli tosiaan vastaanotosta, jossa oli useampi lääkäri. Jännää oli se, että kun tulin paikalle, minua opastettiin vetämään paikallinen Kela-korttini vastaanottotilan tietokonenäytön viereisen kortinlukijan läpi, jolloin näyttö ilmoitti minulle lääkärini ja aikani ja kehoitti istumaan alas ja odottamaan. Tai siis en tiedä, mitä kaikkea se näyttö nyt sanoikaan, sillä kaikki oli tuttuun tapaan tanskaksi. Pointti oli kuitenkin siinä, ettei täällä lääkärille tullessaan tarvitse näköjään ilmoittautua kellekään ihmiselle, vaan näytölle. Jännää.

Itse lääkärin tapaaminen oli hyvin normaali. Kerroin jotenkin kangerrellen silmäni olevan tulehtuneet, hän katsoi ne ja kirjoitti minulle reseptin. Jälkeen päin harmittaa, etten ottanut valokuvaa siitä reseptistä, ennen kuin se apteekissa otettiin minulta pois. Se oli kuitenkin niin erinäköinen, mihin olen tottunut. Jopa A5-kokoinen! Lisäksi siinä olisi lukenut tuon lääkärin nimi, jolla kävin, sillä hän ei ollut tosiasiassa kumpikaan niistä, joiden nimi tuossa ns. Kela-kortissani lukee. Sen verran ehdin katsoa. Harmi, nyt en saa koskaan tietää, kuka se ystävällinen nainen oli.

Sain kuitenkin haettua myöhemmin silmävoiteeni, jota ohjeiden mukaan (kokonaan tanskaksi, TIETYSTI) piti käyttää parin päivän ajan, tipat molempiin silmiin kaksi kertaa vuorokaudessa. Vähän se helpotti oloa, mutta tosiasiassa kaikki oireet eivät kadonneet ennen kuin Antti lähti täältä. Ihmeellisesti hän toi nämä silmäoireet minulle mukanaan!

Seuraavien päivien aikana koulussa pohdimme yhä sitä dokumentti-ideaamme. Lopulta pitkän pohdinnan, etsiskelyn ja opettajan avun avulla päädyimmekin sitten lapsineroihin. Tai lahjakkaisiin lapsiin, miten sen nyt haluaa sanoa. Kun olimme kaikki tyytyväisiä aiheeseen, aloimme etsiä haastateltavia. Lähettelimme viestejä ja soittelimme. Lopulta siinä sitten kävi niin, että minä onnistuin sopimaan meille psykologin haastattelun täältä Tanskasta. Tanya taas onnistui hankkimaan meille erään hyvinkin tunnetun lapsineron haastattelun, jonka omat kotisivut löytyvät täältä. Muistaakseni myös Suomessa on näytetty ainakin yksi aihetta käsitellyt dokumentti, jossa hän on ollut mukana. Tämä oli todellinen onnenpotku, sillä häntä olivat muutenkin useat ulkomaiset dokumenttiryhmät kuvaamassa samaan aikaan, mutta silti hänen äitinsä antoi meidän ryhmämme tulla sinne myös. Tuo Kieron-poika on tosiaan 9-vuotias taidemaalari, jolla oli juuri tulossa hänen uuden näyttelynsä avajaiset, jonne olimme tervetulleita kuvaamaan, perjantaina 11. päivä. Ainoa mutta tässä oli se, että tämä kaikki tapahtuisi Iso-Britanniassa. Ja näin ollen jouduin heti sanomaan ryhmälleni, etten voi lähteä, sillä äitini oli tulossa tänne. Mutta minkäs sille voi, hän varasi lentoliput tänne jo syyskuussa, eikä minulla ollut silloin hajuakaan, että saattaisimme lähteä ulkomaille kuvaamaan. Ryhmälleni se oli kuitenkin ok, sillä heitä kuitenkin oli kolme lähdössä. Niinpä he sitten lähtivät Britteihin viime viikon keskiviikkona, 9. päivä ja palasivat tosiaan tänään. Paitsi ilmeisesti Tanya, hän on viimeisimpien Facebook-tietojen mukaan yhä Lontoossa, vaikka Belle ja Asta luulivat hänen olevan Kööpenhaminassa. Häh? Huokaus...

Mutta ennen kuin he lähtivät, Asta sai sovittua myös erään toisen psykologin haastattelun, tämän Briteissä. Siellä ollessaan he saivat myös haastateltua yhden nyt jo aikuisen, entisen lapsineron. En ole vielä nähnyt, mitä kaikkea he ovat tosiasiassa kuvanneet, mutta olen kuitenkin ylpeä heistä, he ovat saaneet paljon aikaiseksi! Ja tietysti samaan aikaan tunnen vähän syyllisyyttä siitä, että itse olen ollut vain täällä. Mutta olen minäkin jotain saanut aikaiseksi! Sain nimittäin löydettyä Facebookin kautta meille meidän "negatiivisen tapauksen" dokumenttiimme. Sillä tuo brittiläinen poika on dokumentissamme esittelemässä lapsinerona olemisen hyviä puolia kun taas tämä tanskalainen huonoja. Löysin siis hänen äitinsä Facebookista ja olemmekin sitten menossa nyt sunnuntaina ja maanantaina heidän luokseen Odenseen kuvaamaan. Tätä 9-vuotiasta Marius-poikaa (jep, sama nimi kuin siskonpojallani) on ikävä kyllä kiusattu koulussa hänen lahjakkuutensa vuoksi. Surullinen tarina, mutta ikävä kyllä dokumentit tarvitsevat tällaisia tarinoita ollakseen kiinnostavia. Ette te ketkään katsoisi dokumentteja ilman konflikteja, vai mitä? Toivottavasti saamme hyvän tarinan tosiaan lopulta kasaan. Niin, ja se tanskalainen psykologi tavataan ensi viikon torstaina, jonka jälkeen alkaa TODELLA raskas editointiurakka. Belle ja Asta kun kertoivat tänään heillä olevan jo noin 7 TUNTIA materiaalia. Kiva. Ja kyseessä on siis 15 MINUUTIN dokumentti....

Tämä siis koulujutuista. Palaan kuitenkin ajassa taaksepäin siihen, mihin jäin lääkärireissun jälkeen. Keskiviikkona 2. päivä menimme Antin kanssa Aros-museoon, jonne menin nyt itse kolmatta kertaa. Lisää kuvia en aio sieltä nyt esitellä, sillä niitä löytyy jo tosiaan aiemmin tästä blogista ja myös siksi, että unohdin ottaa kameran sinne mukaan. Hups. Keskiviikko oli kuitenkin jälleen hyvä päivä mennä sinne, sillä silloin se on auki kymmeneen asti illalla. Saimmepa maleksia siellä todella hitaasti.

Seuraavana päivänä, eli torstaina, emme tehneet mitään. Tai no, itse raadoin koulussa ryhmäni kanssa kirjoittamassa dokumenttimme synopsista, joka piti palauttaa seuraavana päivänä opettajallemme. Ja perjantai olikin jo heti kiinnostavampi päivä. Silloin sähköpostiin pongahti vihdoin neljännen juttumme arvosana (se perheen jälleenyhdistymisjuttu, eli tämä, muistattehan?). Saimme siitä B:n, suomalaisittain nelosen. Edellisen A-:n jälkeen se tuntui yllättävän matalalta, mutta tällä kertaa arvosanaa oli antamassa myös yhdysvaltalainen vierailijaluennoitsijamme, ehkäpä hän oli sitten tiukempi? Mutta joo, hyvä arvosana tuokin.

Ja perjantailta onkin ensimmäiset kuvani tältä viikolta! Menimme Antin kanssa illalla keskustaan syömään ja leffaan katsomaan Kolme muskettisoturia. Kokemus oli jännä, ensimmäinen kertani leffateatterissa täällä. Ja näyttää kovasti siltä, että täällä 3D-elokuvat alkavat olla niitä "normaaleja" ja on poikkeustapaus, jos elokuva ei ole 3D-muodossa. Niinpä mekin menimme siis sellaiseen.

Syömisen jälkeen nautimme kuitenkin vielä jätskit ennen leffaa. Tässä omani:

Siinä oli tosiaan kolmea erilaista pehmistä ja suklaatikut. Nam. Antti taas välttämättä halusi kokeilla ns. jääpommia, eli pehmistä ja slushia, eli sitä jäähilejuomaa, sekaisin.


Ja se näytti tältä. Antti söi sitä varsin hämillään. Oli ilmeisesti aika kummallinen herkku. Ja siltä se näyttikin. Mutta sitten niistä 3D-laseista! Sillä ne annettiin meille yksittäinpakatuissa suljetuissa pusseissa, jotka näyttivät tältä:


Aika hienot! Pohdiskelimme, pitäisikö lasit palauttaa leffan jälkeen. Itse olin sitä mieltä, että tottakai, mutta Antti halusi pitää omansa, sillä hän on ajatellut ostaa meille mahdollisesti 3D-television. Ja kaupassa 3D-lasit maksavat ilmeisesti aika paljon. Joten tarkkailimme leffan jälkeen palauttivatko muut lasinsa. Eivät. Ainakaan kaikki. Joten nappasimme ne mukaamme. Älkää sitten kertoko eteenpäin näille tanskalaisille! Niin ja elokuva oli ainakin omasta mielestäni ihan kiva ja vauhdikas. Ja penkit mukavat.

Tuo perjantai 4. päivä oli myös sillä tavalla erityinen päivä täällä Tanskassa, että silloin juhlittiin koko maassa J-dagia, eli J-päivää. Tämä tarkoitti siis sitä, että tämän vuoden Tuborgin jouluolut, eli Julebryg tuli myyntiin tuona iltana, kello 21. Tämä tapahtui sillä aikaa, kun olimme leffassa, mutta sen jälkeen päätimme juoda yhdet tuollaiset oluet, koska kerran olimme keskustassa tuona ainutlaatuisena päivänä. Siellä olikin aivan hullu meno, ihmiset juhli kaduilla ja monilla oli päivään kuuluva vilkkuva sininen Tuborgin tonttulakki.

Taustatietona muuten kerrottakoon, ettemme Antin kanssa kumpikaan normaalisti juo olutta, sillä emme pidä siitä.

Menimme siis jälleen kerran siihen pingispaikkaan, sillä se on edelleenkin yksi harvoista baareista, jota täältä tiedän, ja aina suhteellisen halpa. Tässä sitten kuvasarja testistämme:


Siinä juomat.


Antin mielipide.


Lindan mielipide. Ja nyt saa arvata, pidimmekö juomasta. Emme todellakaan. Aivan kamalaa!

Lauantain chillailimme sitten kotosalla valmistautuen parin päivän Kööpenhaminan reissuun, josta Antti lähtisi sitten suoraan takaisin Suomeen. Olimme varanneet noin viikkoa aiemmin hotellin varsin keskeiseltä paikalta läheltä Tivolia. Kaksi yötä kahdelle hengelle maksoi yhteensä noin 180 euroa. Eipä sitä kai kovin paljon halvemmalla olisi saanutkaan.

Sunnuntaiaamuna nappasimme sitten bussin Köpikseen. Saavuimme sinne noin yhden aikaan iltapäivällä, jolloin emme päässeet vielä hotellihuoneeseemme. Jätimme kuitenkin laukut sinne ja lähdimme Ny Carlsberg Glyptotek -museoon, jonka olimme katsoneet etukäteen olevan sunnuntaina ilmainen. Lisäksi se oli kävelymatkan päässä hotellistamme ja Antti pitää kovasti kaikesta egyptiläisestä, jota sieltä muun muassa löytyi. Kohde oli siis oiva.


Matkalla museoon. Nyt Tivoli oli jo hiukan saanut joulukoristeita osakseen. Varsinainen joulukausi alkoi siellä tosin vasta seuraavalla viikolla.


Museon keskellä kasvoi palmuja. Sisällä. Hui!


Antti ja hieroglyfit. Enempää kuvia en tuolta museosta tänne laitakaan, sillä niitä on niin tuhottomasti. Jos joku niitä joskus haluaa välttämättä nähdä, niin voin esitellä niitä koneeltani. Suosittelen kuitenkin vierailemaan mielummin museossa, se oli kiva! Ja suhteellisen järkevässä ajassa läpikäyty.

Museon jälkeen menimme syömään saman ketjun pihviravintolaan, jossa kävimme syntymäpäivänäni Århusissa. Silloin kamera ei ollut mukana, joten tässä korvaukseksi kuva vastaavasta paikasta Kööpenhaminassa:


Ruoka oli hyvää, mutta palvelu maailman hitainta. Jälkiruokia ei ehkä olisi kannattanut ottaa, sillä silloin jouduimme odottamaan vielä pidempään. Mutta tulipahan otettua. Itse otin jäätelöbuffetin, eli sain vetää pehmistä koristuksineen niin paljon kuin halusin. Tässä yksi annoksistani (joita oli siis yhteensä neljä):


Antti-parka joutui odottamaan suklaamousseaan ikuisuuden, minä sain sentään tehdä itse annokseni. Syömisen jälkeen raahauduimme kuitenkin vihdoin hotellille ja sieltä myöhemmin illalla Hard Rock Cafe'hen, josta ostimme uudet paidat (joita on siis jo valmiiksi niin monta, etten enää edes tiedä kuinka monta) ja juomat.


Antti ja... Long Island Ice Tea? Oliko? Ehkä.


Linda ja kamala valaistus. Ja juomana vaihteeksi joku muu kuin Pina Colada. En tosin muista mikä.


Ja vielä kerran syömään, iltapalalle. Menimme KFC:hen ja koska oli Antin elämän ensimmäinen kerta ko. ravintolassa, niin päätin ikuistaa sen kameralle! Ilmeisesti oli ihan hyvä kokemus. Itsellänihän on vuosien takaa hiukan traumoja KFC:sestä, mutta se onkin jo aivan toinen tarina...

Maanantaina olivat kaikki Köpiksen museot kiinni, joten päätimme tehdä jotain muuta. Siispä kävelimme. Ja välillä pysähdyimme.


Ilma oli kovin synkeä. Mutta tässä sitä käveltiin pitkin Strögetiä, paikallista kävelykatua. Joka on muuten kuulemma maailman pisin. Ja siltä se tuntuikin, erityisesti silloin, kun kävelimme sitä edestakaisin tehdessämme liikennesaaste-juttuamme...


Vanha kunnon Nyhavn. Niin, ja kannoin tosiaan koko päivän tuota Lego-pussia mukanani, sillä kävin Lego-kaupassa ostamassa 1-vuotislahjan siskonpojalleni Juliukselle. Hänellä on syntymäpäivä 27. marraskuuta ja paketti lähti turvallisesti Antin mukana Suomeen.


Kävimme myös pyörähtämässä kuninkaanlinnan eli Amalienborgin pihalla. Kuninkaallisia ei näkynyt, mutta hassuhattuisia vartijoita kyllä!


Sitten kävimme katsomassa kuuluisan Pienen merenneidon.


Tämän kierroksen jälkeen olimme jäässä ja nälissämme. Etsimmepä siis Smörrebröd-paikan, sillä olimme niitä havitelleet. Ovathan ne sentään tunnetuin tanskalainen ruoka! Ainakin omien tietojeni mukaan. Tilasin omani kanasalaatilla. Hmm, olisi ilmeisesti pitänyt osata pyytää enemmän noita leipäsiivuja, sillä lopulta söin pelkkää täytettä... Huh, hurjan majoneesista. No, ei voinut tietää. Antin leipä sentään näytti vielä leivältä.

Kävimme tällä kävelykierroksellä vielä pyörimässä Rosenborgin linnan pihalla ja lopulta kilometrien lenkin jälkeen raahauiduimme takaisin hotelliin.

Kovasti näyttää ruokapainotteiselta tämä meidän miniloma. Sillä sitten vääntäydyimme illalla vielä Hard Rock Cafe'hen syömään, sillä se oli tosiaan hyvin lähellä meitä ja koska edellisenä iltana joimme siellä vain juomat. Antin annos oli niin huikaiseva, että siitä pakko laittaa kuva:


Kyseessä jokin hullu triplakombo. Jouduin lopulta auttamaan tuon kanssa aika paljon, itse söin vain lohta.

Tästä tulee taas älyttömän pitkä teksti, olen pahoillani. Mutta tässä vaiheessa en uskalla tätä kesken jättää.

Tiistaiaamuna luovuimme hotellihuoneestamme. Antin lento Suomeen lähti kuitenkin vasta illalla, joten päätimme kierrellä jonkin verran kaupunkia vielä päivän aikana.


Tällainen oli muuten maisema hotellihuoneemme ikkunasta. Tivoli näkyi pilviselläkin säällä. Lähdimme siis tosiaan kävelemään, tällä kertaa Christianiaan, sillä en ollut siellä aiemmin käynyt. Enkä nyt jälkeenpäin ole edes ihan varma, miksi sinne halusin nytkään. Huumeiden käyttöä kun en siedä missään olomuodoissaan. No jaa, nytpä se on nähty, eikä toiste tarvitse mennä. Siellä ei saanut valokuvata, joten nappasin vain tämän yhden kuvan alueen ulkopuolelta.


Takaisin päin kävellessämme kävimme myös katsomassa pikaisesti Kansallismuseon, sillä se oli matkamme varrella ja ilmeisesti aina ilmainen. Ihan hyvä museo sekin, ihan kivasti kertoi Tanskan historiaa.

Pikaisen syömisen jälkeen haimme kuitenkin laukkumme hotellilta ja lähdin viemään Anttia lentokentälle. Itse nappasin sieltä sitten junan takaisin Århusiin. Kurjaa oli, että Antin piti lähteä.

Keskiviikon vietinkin sitten itsekseni kotosalla siivoillen, kun taas kämppikseni lähti Intiaan. Kauan ei minun tarvinnut olla yksin, sillä äitini saapui tänne torstaina! Hän saapui tänne kuten Antti, eli lensi Köpikseen ja otti sieltä bussin Århusiin. Torstaina esittelin äidilleni lähinnä omaa kotiani ja tien toisella puolella sijaitsevaa ostoskeskusta. Lähikaupassani Fötexissa vierailu oli hänelle kunnon elämysmatkailua ja siksi rakensimmekin hienon illallisen kämppikseni kirjoituspöydälle. Hän oli siis luvannut huoneensa äitini käyttöön.

Perjantaina lähdimme keskustaan. Toisin kuin muiden kanssa, äitini kanssa vietimme monta tuntia Bruun's Galleri -ostoskeskuksessa. Hän sai minut jopa ostamaan varsin tyyriin Octopus-merkkisen laukun. Tämännäköisen itseasiassa. No, tulipahan tuettua tanskalaista designia.

Kävimme välillä syömässä Stromboli-nimisessä ravintolassa, josta sai nimestään huolimatta muutakin kuin pelkkää italialaista ruokaa. Haluan tämän mainita siksi, että en ole Tanskassa ollessani törmännyt missään oikein hyviin buffetteihin. Mutta tämä oli vihdoinkin sellainen! Ja tässä kuva:


Nam! Ja äidillä päällään muuten uusi HRC-paita, jonka hälle Köpiksestä ostin. Aika fancy. Illalla menimme sitten vielä leffaan katsomaan uuden Tintti-elokuvan, josta molemmat pidimme. Ja 3D:nä tietysti. Lasitkin ehkä otimme taas mukaan...

Lauantaina olimme päättäneet mennä Vanhaan kaupunkiin. Äitini oli ainoa vierailijoistani, joka sinne halusi mennä ja tämähän kävi minulle. Itse tosiaan kävin siellä jo lokakuun alussa, joten aiempia kuviani sieltä löytyy täältä. Hauskaa oli ja huomattavan paljon vähemmän ihmisiä kuin viimeksi, sillä tällä kertaa sisäänpääsy ei ollut ilmainen. Mutta sentään opiskelijahinnoilla pääsimme!


Nytkin piti puujalkoja kokeilla. Äitini oli niiden kanssa paljon parempi kuin minä, olihan hän harrastanut sitä lapsuudessaan enemmän kuin minä.


Itse taas lähinnä putoilin. Kirjaimellisesti.


Herkkupuodin luona oli kolme päällekäyvää hanhea jotka kyttäsivät kaikkia kauppaan astuvia leivonnaisten toivossa. Voi hyvänen aika sentään kun pelästyin, kun tulin sieltä ulos ja tuollainen oli heti oven ulkopuolella.


Jotain oli erilaista kuin viime kerralla, sillä joihinkin alueen taloihin olivat jo joulukoristeet ilmestyneet, vaikka tuollakaan varsinainen joulukausi ei ihan vielä ollut alkanut.


Vanhan kaupungin jälkeen kävelimme Århusin kävelykadun päästä päähän, vaikka olikin jo pimeää ja kaikki kaupat kiinni. Päivän kierroksen päätimme Waxies-baariin, jossa itseasiassa kävin myös Jennin ja Jonnen kanssa. Tällä kertaa siellä tosin oli paljon väljempää ja opiskelija-hinnatkin olivat voimassa. No, kello olikin tässä vaiheessa vasta jotain kuuden ja seitsemän välillä. Loppuillan vietimmekin sitten kotona.

Sunnuntaille olimme suunnitelleet kaksi museokierrosta, Moesgård-museon ja Aroksen. Kummassakaan emme voineet viettää kovin kauan aikaa, sillä museot olivat auki vain kymmenestä viiteen. Joten vaikka saavuimme Moesgårdiin kello 10.10 lähdimme Aroksesta vasta kun meidät sieltä pois usutettiin. Moesgård tosin sijaitsi kaupungin ulkopuolella, noin 20-30 minuutin bussimatkan päässä. Ja välillä kävimme nopeasti myös syömässä.

Moesgård-museo oli siis itsellenikin uusi tuttavuus. Se mainitaan yhdeksi Århusin päänähtävyyksistä ja olinkin halunnut sinne hiukan koko syksyn ajan, mutta vasta nyt sain sopivan kaverin lähtemään sinne kanssani. Museo siis esitteli lähinnä Tanskan historiaa kivikaudesta viikinkiaikaan. Ja lisäksi siellä oli myös suossa muumioitunut ihminen, maailman parhaiten säilynyt jopa. Ja itseasiassa se olikin museon päänähtävyys.


Tältä näytti museon pihassa. Siellä saisi itseasiassa kävellä, siis pihamailla, aivan vapaasti. Kartan mukaan sitä ympäröi myös metsä, josta pitäisi löytyä joitakin viikinkiaikaisia juttuja. Tarkalleen en siis tiedä mitään, jotain raunioita kai. Karttaan oli myös merkitty useampi reitti, joita siellä metsissä olisi voinut kävellä, pisin taisi olla neljän kilometrin pituinen. Sen varrella pitäisi myös olla tuon saman museon kartan mukaan "Tanskan kaunein ranta". Olisikohan näin? Meren rantaan se reitti näytti kuitenkin vievän. No, emme ehtineet ikävä kyllä katsomaan mitään noista metsistä, ehkä vielä joskus.


Museossa esiteltiin siis muun muassa pienoismallein Tanskan kehitystä kivikaudesta lähtien.


Niin ja tässä se suomies. Aika karmivan näköinen.


Nämä taisivat olla joitakin rautakauden keihäitä.


Ja tämä näytti ihan Kalevala-korulta.


Ja täälläpä oli viikinkiriimuja! Hyvin nopea katsaus tähän museoon. Pidimme siitä kyllä. Toisella puolella oli myös kummallinen audiovisuaalinen viikinkinäyttely, joka oli tosiaan niin kummallinen, etten ottanut sieltä edes kuvia. Ostin kuitenkin riimukaulakorun, jee!

Tuolta hyppäsimme sitten taas bussiin ja matkasimme takaisin Århusin keskustaan ja pikaisen lounaan jälkeen Aros-museoon. Itselleni neljättä kertaa tällä kertaa. Mutta se ei haitannut, sillä joka kerta siellä on silti ollut jotain erilaista! Siksi vaihtuvat näyttelyt ovatkin niin hyviä. Tässäpä siis yhteiskuva meistä Århusin kattojen yllä:


Tässä olen ulkoapäin kuvattu siinä yhdessä hassussa häkkyrässä siellä. Onpas epämääräinen selitys...


No, tässä ollaan sitten sen sisällä.


Ja tässä me näymme peilien kautta!


Ja sitten pääsemme vihdoinkin tähän viikkoon! Äiti lähti tosiaan maanantaina pois, mutta ehdimme ennen sitä käydä kuitenkin tekemässä pienet hyökkäykset keskustan kauppoihin ja kävimme tosiaan täyttämässä pikku-Juliukselle joululahjanallen Build-a-Bear Workshopissa. Itse olen tosiaan tehnyt vastaavan vuonna 2003 San Franciscossa ja oli kiva päästä taas pitkästä aikaa tekemään toista. Kaupan idea on siis se, että eri vaihtoehdoista valitaan nallelle mieluinen "nahka" (on siellä tosin jotain pupujakin, yms. eläimiä), sitten henkilökunnan jäsen täyttää sen siten, että itse saa päättää, kuinka pehmeä siitä tulee. Sitten sen sisään laitetaan sydän ja se ommellaan kiinni. Sen jälkeen sille saa ostaa vaatteet, joita olikin aivan hurjasti tarjolla! Tämännäköinen meidän nallestamme sitten tuli:


Hiukan näkyy siellä. Vein sitten tosiaan äidin lopulta Århusin juna-asemalle, josta hän matkasi suoraan Kastrupin lentokentälle Köpikseen.

Tämän jälkeen olenkin ollut sitten enimmäkseen yksin. Keskiviikkona kävin tosin tapaamassa Hildeä, joka on sen Marius-pojan äiti, joita menemme Odenseen haastattelemaan sunnuntaina ja maanantaina. Hän oli siis käymässä Århusissa, joten sovimme tapaavamme. Keskustelimme sitten varsin pitkäänkin heidän tarinastaan, joka on hyvin monimutkainen. Toivottavasti saamme sen myös dokumentissa jotenkin kerrottua.

Mutta muuta erikoista en olekaan sitten maanantain jälkeen tehnyt. Ja nyt on siis perjantai, tai oikeastaan jo lauantai. Nyt alkavana päivänä aikomuksenamme on mennä kouluun ja siirtää koneelle kaikki se materiaali, jonka ryhmäni on tähän mennessä saanut kuvattua. Siis siellä Iso-Britanniassa. Muita suunnitelmia seuraavalle parille viikolle ei sitten olekaan, paitsi kuvausta ja editointia. Luultavasti marraskuun viimeisen päivän päivitykseni tuleekin sitten olemaan lyhyt, sillä mitäpä kerrottavaa minulla siellä olisi. Dokumentin deadline on siis tosiaan tasan kahden viikon päästä, perjantaina 2. joulukuuta.

Mutta mikä onkaan se tanskalaisen uusavuttomuuden multihuipentuma?! En ole sitä toki unohtanut. Se tulee tässä:


Valmis kaakao! Olen ihmetellyt näitä koko syksyn ja nyt vihdoin ostin sitä itselleni (kun oli niin kovassa tarjouksessa). Asia on siis niin, että täällä myydään aivan älyttömästi näitä valmiskaakaoita, eri merkkisiä ja makuisia. Jopa meidän koulumme ravintolassa voi ostaa tällaista ruokajuomakseen. Nyt hyvät tanskalaiset, kuinka vaikeaa voi olla kaakaon tekeminen itse?! Ja kaiken lisäksi, tuo ei maistu edes hyvältä! Minä, joka yleensä pidän makeasta, pidin tuota aivan ällömakeana. Se maistuu siltä, kun olisi tehnyt hyla-maitoon kaakaota ja laittanut sitä jauhetta sinne noin kymmenen lusikallista. Tai no ehkä vähän vähemmän. Mutta aivan liian makeaa, hyi! En siis todellakaan voi käsittää näitä...

Tässä kuitenkin kaikki tällä kertaa. Ja todella pitää onnitella, jos on tänne asti jaksanut lukea. Itse en olisi varmaan jaksanut. Nyt kuitenkin, hyvää yötä!