Elossa! Hädin tuskin. No ehkä tässä on hiukan liioittelun makua. Mutta totta on kuitenkin se, että jos joku on kuvitellut, että vaihdossa oleminen on pelkästään hauskaa hurvittelua, niin ei kyllä mielestäni voi olla enempää väärässä. Kuten olen monille tämän viikon aikana sanonut, niin tuntuu todellakin siltä, että tämä on ollut elämäni pisin viikko. Viikko, joka on tuntunut vähintään kuukaudelta.

Mutta miksi näin? Rankkaa on ehdottomasti ollut, eikä itkultakaan ole vältytty. Pelkkä yksin oleminen vieraassa maassa on aivan mielettömän ahdistavaa (kyllä, yksin, en laske kämppistäni perheenjäseneksi, ainakaan vielä). Lisäksi vieraan kielen käyttäminen väsyttää. Ja vaikka ihmiset ovat täällä enimmäkseen kivoja, niin mitään sydänystävää en ole tietenkään täältä vielä viikossa saanut.

Entä se ammattisanasto englanniksi? Voi apua. Kun en muutenkaan ole vielä mikään mestari tv-journalismissa, niin teepä samat asiat vielä ulkomaan kielellä. Siinä sitä sitten leikitään jonkun valkotasapainon kanssa ja yritetään selittää miksi se pitää ottaa huomioon. Vaikka meidän tekniikkaopettaja väittikin, ettei siihen pidä koskea. Kummallista.

No niin, eli väsyttävää on ollut. Aika monta kertaa tämän viikon aikana olen sanonut suomalaisille ystävilleni ja perheelleni, että haluisin tulla vain kotiin. Ja sitten toisaalta kun miettii, niin on täällä ollut ihan kivojakin hetkiä. Ja itseni tuntien en tietenkään voi jättää tätä vaihtoa kesken, joten kärsin täällä siihen joulukuuhun saakka. Eikä toivon mukaan tämä täällä vietetty aika tunnu enää silloin kärsimykseltä. Oppimaanhan tänne on tultu, joten nyt sitten opitaan!

Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, eli siihen, mitä tällä viikolla on sitten tullut tehtyä. Tästä tuleekin sitten pitkä selostus. Laitetaan kuvia väliin, niin ehkä sitten on helpompi lukea! Joo!

No niin, aloitetaan tästä. Tarkoitus oli laittaa tämä kuva jo viime viikkoiseen kirjoitukseen, mutta se näköjään jäi. Tässä siis läksijäiskortti ystäviltäni Jonnelta ja Jenniltä. He yrittivät ilmeisesti tehdä minusta legon näköisen, mikä on aika suloista. Vaikka näytänkin varsin rumalta legona, arvostan ajatusta ja pidänkin korttia tässä kirjoituspöydälläni koristeena. Ja ehkä kannustimena?

Maanantaiaamuna menimme siis ensimmäistä kertaa kouluumme. Koska minulla ei ollut vielä pyörää, kävelimme kämppikseni ja kartan kanssa kouluun, jonne matkaa on reilut pari kilometriä. Matkassa meni noin puoli tuntia ja apua piti kysyä kerran.


Tällainen kummallinen betonibunkkeri koulumme on sisältäpäin. Ei mikään maailman kaunein paikka todellakaan. Ensimmäiseen päivään, eli maanantaihin sisältyi siis lähinnä esittelyluentoja koulusta ja tietokoneista ja jostain kummallisista koulun opetusmetodeista. Se luento oli niin kummallinen, ettei sitä ymmärtänyt edes ne, joiden äidinkieli on englanti. Lisäksi meitä kierrätettiin koulussa ja meistä yritettiin ottaa opiskelijakorttikuvat, mutta teknisten ongelmien vuoksi siinä ei onnistuttu.


Päivä oli kuitenkin miellyttävän lämmin ja istuskelimme tilaisuuden tullen koulun pihamaalla. Koulussa on silti paljon uutta opittavaa itselleni. Esimerkiksi se, että maksamme ruoastamme painon mukaan. Todella kummallinen systeemi. Eikä mielestäni kovin halpa. Joka päivä olen jäänyt syömisen jälkeen enemmän tai vähemmän nälkäiseksi. Eikä ruokajuomat, paitsi vesi, kuulu hintaan. Vesihanakin on tosin ollut epäkunnossa monta päivää. Niin sekava systeemi, ettei ole ihme, että monilla on omat eväät mukana koulussa. Lisäksi tottuneena PC:n käyttäjänä pitää näköjään opetella käyttämään myös Maceja, sillä koulustamme ei muuta löydy. Huh.

Maanantain koulupäivän jälkeen australialainen Nicole, joka oli jo kevään Århusissa opiskelemassa toisella kansainvälisellä linjalla, kertoi, että hänellä olisi kaksi edellisen lukukauden ystävänsä pyörää myytävänä. Minä ja puolalainen Natalia onnistuimme varaamaan ne itsellemme, joten kävimme samantien hakemassa ne Nicolen luota. Itse otin niistä sen kummallisemman ja matalamman, sillä näin, miten Natalia katseli sitä paremmalta vaikuttavaa pyörää. No, ystävällisyyteni kostautui sitten siinä, että pyöräni on todellakin hyvin matala. Vaikka en mikään pitkä ihminen olen, en silti saa jalkojani suoristettua. Päätin samantien, että asialle on tehtävä jotain, lähipäivinä.

Tiistain sinnittelin kuitenkin vielä pyörän kanssa, jonka renkaissakin olisi voinut olla enemmän ilmaa. Tiistaiaamuna menimme kouluun kuuntelemaan luentoa Tanskan politiikasta.


Nämä ensimmäiset kolme päivää olimme tosiaan luennoilla yhdessä kaikkien vaihtareiden kanssa, joita on yhteensä muistaakseni noin kuusikymmentä. Ahtauduimme nämä päivät auditorioista pienempään, joka sekin on, yllätys yllätys, betoniseinineen todella... ei ainakaan kaunis.

Tämän jälkeen siirryimme kaupungin keskustaan ja kaupungintalolle. Siellä meille luennoitiin Århusista ja kierrätettiin kaupungintalon tiloissa. Lopuksi kapusimme talon torniin katselemaan maisemia.


Muun muassa tällaiselta näyttää Århus siis ylhäältä katsottuna.


Ja jossain tässä suunnassa on kotimme ja koulumme. Kaikille ihmettelijöille tiedoksi, että tuo rakennus, jonka katolla on värikehä, on taidemuseo Aros.


Allekirjoittanut pääsi myös yhteen kuvista, yhdessä meren kanssa. Tämän jälkeen suuntasinkin sitten saman kaupungintalon alakertaan, sillä meidän yli kolme kuukautta maassa asuvien pitää hankkia paikallinen sosiaaliturvatunnus, joka pitää hoitaa ko. paikassa. Tai siis minun piti suunnata suoraan passin kanssa tuonne asiointipalveluun, muille kuin pohjoismaalaisille prosessi onkin hiukan hankalampi. Sain kuitenkin hakemuksen jätettyä ja valittua itselleni oman lääkärin jostain listasta. Nimeä en tietenkään muista ja tunnusta pitää odotella seuraavat pari viikkoa.

Tanskahan on tunnetusti alava maa. Luin kuitenkin jo ennen tänne lähtöäni, että Århus on Tanskan mittapuulla mäkinen kaupunki. Hah, niin varmaan. Hymy kuitenkin hyytyi aika nopeasti. Nimittäin matka keskustasta takaisin kotiin, on lähestulkoon koko matkalta yhtä todella loivaa ylämäkeä. Ja sitä kestää varmaan kilometri. Apua. Varsinkin kun pyöräni oli mitä oli, en millään pystynyt polkemaan ylös koko kotimatkaa, vaan talutin varmaan puolet siitä. Ja kuitenkin olin ihan hiessä kotiin päästyäni. Muistin kuitenkin vihdoin ottaa kuvan tästä murheenkryynistä!


Siinä se on! Kaikki mukavuudet, eli kori, tarakka, valo, yms. puuttuvat tottakai. Mutta toisaalta, maksoin tästä 400 kruunua, eli noin 56 euroa, mikä on ilmeisesti aika hyvä hinta käytetystä pyörästä täällä. Tarkoitus olisi kuitenkin saada se myytyä pois ennen täältä poistumista, jollekin seuraavalle onnelliselle vaihtarille.


Otin myös kuvan vielä kotitalostamme, jotta voitte ymmärtää, millaista elämäni täällä on. Jos näette tuon alakerran pienen sinisen ikkunan, on se kylpyhuoneemme. Siitä seuraava oikealle on keittiömme ja kaksi seuraava minun huoneeni. Puskat peittävät hienosti kaksi pöytäryhmää, jotka ovat ulkona, tuossa ikkunoideni edessä. Siinä tapahtuvaa toimintaa olenkin saanut koko viikon seurata, yhtenä iltana naapurit muun muassa grillasivat siinä niin, että kaikki savu tuli suoraan ikkunastani sisään. Kiitti vaan kaverit. Muutenkin tässä saa seurata varsin paljon elämää, sillä tuosta ikkunoiden edestä kulkee yllättävän paljon ihmisiä. Onnellinen kämppikseni sai huoneen talon toiselta, rauhallisemmalta puolelta.

Tiistai-iltana menimme vielä tutustumaan paikalliseen opiskelijataloon, joka on todella lähellä kotiamme. Sieltä en ottanut kuvia, mutta toivon, että siellä tulee olemaan kivoja tapahtumia syksyn aikana, sillä mikään tapahtumapaikka ei oikeastaan voisi olla lähempänä kotiamme.

Keskiviikkoaamuna meistä otettiin ensin ne kuvat opiskelijakortteihin, mikä ei maanantaina onnistunut. Valmiit kortit saimme itsellemme jo iltapäivällä, joten toiminta oli todella nopeaa! Keskiviikon luennot olivatkin sitten ehkä hiukan tylsiä. Kultturista, Tanskan mediasta ja kirjaston toiminnasta. Meninkin sitten koulun jälkeen kotimme lähellä sijaitsevaan pyöräkorjaamoon ja pyysin heitä laittamaan pyöräni vihdoin kuntoon. Tämän seurauksena olin seuraavan vuorokauden taas ilman pyörää.

Olimme kuitenkin päättäneet norjalaisten Anen ja Jelenan sekä saksalaisen Jennyn kanssa mennä käymään illansuussa siellä taidemuseo Aroksessa, sillä se on keskiviikkoisin kymmeneen asti auki. Lisäksi saimme tukun vapaalippuja meidän tervetulopakettiemme yhteydessä, mitkä kaupunki lahjoitti meille. Minun piti ottaa siis ensimmäistä kertaa paikallisbussi, mikä olikin jo varsinainen kokemus! No, tiedänpä nyt, että sisään mennään takaovista ja ulos etuovesta. Eli täysin päinvastoin kuin Suomessa. Ai että tunsin itseni tyhmäksi, kun seisoin hetken aikaa takaoven luona odottaen pääseväni sieltä ulos. Mistä senkin olisi voinut tietää! Muuten bussiliikenne on täällä kuitenkin ihan ok, vaikka esimerkiksi yksikään bussi ei mene suoraan kotoamme koulullemme. Siksi pyörä onkin koulumatkoille ehdottoman hyvä, sillä matka kestää sillä vain kymmenen minuuttia.

Mutta museosta. Menimme ensin katsomaan katolla olevan värikehän, joka olikin parasta museossa.




Ehkä vähän kliseistä, mutta Ane otti silti joitakin hyppykuvia Jelenasta, Jennystä ja minusta. Värit olivat huikaisevan hienot!


Kiersimme tämän jälkeen museon muut kerrokset, jotka olivat varsin perinteistä nykytaidetta. Aivan kaikkea emme kuitenkaan lopulta jaksaneet katsoa, vaan päätimme, että tulemme museoon vielä toistekin. Aroksen tunnetuin teos, katon sateenkaaren lisäksi, on kuitenkin mitä ilmeisemmin tämä jättimäinen poika, josta löytyi kaikenlaista krääsääkin museon kaupasta.


Jos minulta kysytään, niin teos oli karmaiseva. Muut taisivat pitää siitä enemmän.

Torstaina jakaannuimme vihdoinkin omiin ryhmiimme eli meillä oli ensimmäinen kunnollinen tv-journalismipäivä. Meitä on kyseisessä ryhmässä 19 henkeä, joista kolme ovat tanskalaisia ja muut ympäri maailman. Torstaina saimme vihdoinkin kertoa itsestämme vähän enemmän ja saimme myös kuulla tarkemmin, mitä syksymme tulee sisältämään. Meille opetettiin myös videokameroiden käyttö, jotka ovat onnekseni aivan samat, mitä olen käyttänyt myös Jyväskylässä! Ja mikä hämmentävää, meidän tekniikkaopettajamme Hans on aivan kuin tanskalainen versio Pertistä, joka opettaa meille samoja asioita Jyväskylässä.


Tässä hän esittelee erilaisia mikrofoneja. Saa nähdä, tuleeko hänellekin soitettua jatkossa itku kurkussa, kun editointiohjelma ei tee muuta kuin kaadu. Hahaa. Kameraopettelun jälkeen lähdimme kuvaamaan ensimmäistä harjoitusta. Opettajamme Kate on jakanut meidät jo valmiiksi kahden ja kolmen hengen ryhmiin, joista ei kuulemma saa neuvotella. Ryhmät siis kuitenkin vaihtuvat eri harjoituksiin. Omaksi parikseni oli määrätty kämppikseni Anokhee, jonka kanssa lähdimme sitten keskustaan kuvaamaan pientä kaupunkipyöräpätkää. Pääsin myös ajamaan tuollaisella pyörällä ja kertomaan kameralle, kuinka on niin kiva ajella kaupungilla. Tärkeintä tässä ensimmäisessä tehtävässä oli siis kamerankäytön harjoittelu, ei niinkään sisältö. Aika hölmöhän meidän jutustamme tuli.


Palautettuamme välineet koululle, nappasin tämän kuvan etuovesta ja lähdin sitten noutamaan pyörääni. Ja mikä oli jännää, ei satulaa saanut nostettua enää ylemmäksi! Ja syyhän oli tietysti se, että se on jo maksimikorkeudella. Mahtavaa. Tämä syksy ajetaan sitten matalalla pyörällä. Ei voi mitään, parempi se silti on, kuin ei mitään. Saivat sentään kiristettyä ketjut, jotka olivat kuulemma todella löysällä ja täytettyä renkaat. Eli ajaminen helpottui silti jo näillä teoilla jonkin verran.

Torstai-iltana palasimme vielä kerran koulullemme, pizzakemuihin. Meille kaikille vaihtareille oli siis hankittu pizzaa ja juotavaa. Vastapainoksi meidän oli pitänyt valmistella jonkinlainen oman kulttuurin esittelyesitys. Minä ja virolainen Liisi olimme jo aiemmin päättäneet yhdistää voimamme, sillä olisimme muuten joutuneet esiintymään yksin. Kerroimme siis muille joitakin yhtäläisyyksiä maissamme ja kielissämme ja joitakin kiinnostavia faktoja ja sanaleikkejä. Emme ehkä olleet kiinnostavimpia kaikista, tanssivathan espanjalaiset Macarenaa ja soittivathan egyptiläiset rumpua, mutta emme varmasti olleet tylsimpiäkään.


Istuipa pöydässämme myös norjalaisia, tanskalaisia ja yllättäen australialaisia. Pohjoismaiden edustuspöytä ei siis aivan onnistunut.


Perjantaina koulupäivä menikin siihen, että opettelimme editoimaan ja myös editoimme torstaina kuvaamamme materiaalin. Tehtävä ei ollut liian helppo, sillä kämppikseni on varsin vaativa henkilö ja hän halusi leikata materiaalia vähän liikaakin, jolloin jouduin häntä toppuuttelemaan. Vaatimus oli kuitenkin 30 - 45 sekuntia, enkä halunnut jutun menevän sitä lyhyemmäksi. Ja myös tässä vaiheessa meinasi sanavarastoni editoinnin suhteen tulla vastaan. Kovin oli vaikeaa yrittää selittää omia ajatuksiaan ja varsinkin kun Final Cut on minulle uusi editointiohjelma, enkä tiedä sen kaikkia toimintaperiaatteita. No, saimme lopulta jonkinlaisen pyöräilypätkän valmiiksi ja muidenkin ryhmien tuotokset olivat aika kivoja.


Nimesimme pätkämme niinkin mielikuvituksellisesti, kuin "Today we cycle". Ensimmäinen kouluviikko oli kuitenkin tämän jälkeen pulkassa. Niinpä siirryimme koulumme alakerran Friday bariin, joka alkaa kuulemma aina perjantaisin kello 14.15 ja päättyy puoliltaöin. Siis baari alakerrassa! Hurjaa.


Kellarista löytyi myös muun muassa pari näitä pöytäjalkapallopelejä, joihin tutorimme Paw ja Jesper pyysivät minut ja Nicolen mukaan. Ihme kyllä minä ja Paw voitimme tämän erän, vaikka olenkin surkea kaikessa urheiluun liittyvässä. Mutta luultavasti kyse oli vain Paw'n taidoista, sillä myöhemmin pelasin erän Jesperin parina, jolloin vastassa oli Jelena ja Paw, jolloin hävisimme ylivoimaisesti. No, tulipa tutustuttua enemmän tutoreihinkin.

Ulkona oli sen verran mukava sää, että nousimme kellarista takapihalle nurmikolle istumaan. Siellä tulikin vietettyä sitten muutama tunti.


Perjantai-iltana menimme vielä isolla porukalla johonkin keskustan yökerhoon, jossa soitettiin kummallista dubstep-musiikkia. Koska en ollut siellä kuin pari tuntia, eikä minulla ole siitä kunnon kuvia, en kerro siitä enempää.

Lauantaina päätimme slovakialaisen Martinan, hongkongilaisen Bellen ja italialaisen Darion kanssa lähteä katsomaan mitä keskustasta voisi perjantaina Århusissa alkaneen jokavuotisen viikon kestävän festivaalin tiimoilta löytyä. Ihmisiä oli ainakin paljon kaikkialla, vaikka ilma olikin vaihteeksi sateinen. Tuomiokirkon viereen oli pystytetty jonkinlainen kummallinen Rebel town, josta löytyi esimerkiksi tämä seinä, johon sai kirjoittaa tekstejä. Päätin tarttua pensseliin ja kirjoittaa jotain positiivista.



Elämä on ihanaa. Eikös siinä ole tarpeeksi positiivinen sanoma? Kiertelimme tosiaan iltapäivän kaupungilla ja kävimme välillä syömässä vähän kiinalaista ruokaa, joka kelpasi jopa Bellelle. Olin kuitenkin katsonut festivaalin ohjelmalehdestä, että kaupunkiin pitäisi olla pystytetty Miracoco-labyrintti, joten lähdimme katsomaan sitä. Se löytyikin kaupungintalon viereisestä puistosta ja pidimme siitä älyttömästi.


Tältä se näytti ulkopäin. Ja seuraavissa kuvissa näkyy, miltä sisäänpäin. Otimme kaikki todella paljon kuvia tuolla, ja ainakin minä ja Martina olisimme halunneet jäädä sinne asumaan.


 






Olimme vielä hetken aikaa keskustassa, kunnes lähdimme kotiin. Sen jälkeen olenkin kotona pysynyt. Kuten tekstin määrästä huomaa, on viikon aikana tapahtunut todella paljon kaikenlaista. Kaikesta en edes kertonut, kuten siitä, että torstaina sain Helsingin maistraatista sähköpostia, sillä he olivat saaneet Tanskan viranomaisilta tiedon, että vakituinen osoitteeni on nyt Tanskassa. Todella outoa, sillä kirjoitin aivan selvästi tiistaina siellä kaupungintalolla hakemukseen, että olen täällä neljä kuukautta. No, nyt virallista osoitettani Helsingissä ei enää ole, tai ainakaan minä en mukamas siellä enää asu. Kiva juttu. Nyt vaan toivon, ettei siitä tule mitään ongelmia.

Olen siis jollain kummalla tavalla nyt tanskoittunut. Siispä kuva kotimaisista vihanneksista, joihin on hyvä päättää tämän viikon kertomukseni. Jos ensi viikko menee yhtä vauhdikkaissa merkeissä kuin tämä, palaan asiaan luultavasti ensi sunnuntaina. Siihen asti, mo!


(Typerä vihanneskuva ei suostu näkymään oikein päin. Katsotaan sitä sitten sivuttain.)